Mielikuva
Mokasin jotenkin tämän illan kuvien tuonnin ja jouduin tuomaan ne lightroomiin uudestaan. Olin edellistä blogitekstiä kirjoittaessa vielä siinä luulossa, ettei "jäljet"-nimisestä pystyruudusta ole olemassa onnistunutta blogiin sopivaa vaakavedosta. Vaan ompa sittenkin ja tässä on myös tarina vuoden ensimmäisen ruudun ja havainnon syntymisestä, behind the scenes-tyyliin, olkaa hyvät!
Lokaatio: jossain päin Pyhärantaa. On pimeää, hiljaista, tyyntä ja vuoden ensimmäinen päivä.. Yht'äkkiä hijaisuuden rikkoo nastojen rasahtelu jäätiköllä. Jokin on tulossa.
Satunnaiset railojen tuottamat paukahdukset sävyttävät kuulaan kylmän kosteaa talvisäätä kulkijan jatkaessa matkaa syvemmälle uinuvan jäisen louhoksen perukoille otsavalon suomassa ohuessa valokeilassa.
Kulkija olen minä ja olet matkalla kohti jäistä missiotani Pyhärannassa. En tiennyt, mitä edessäni olisi, oli vain mielikuva valokuvasta, joka lailla aaveen piirtyi verkkokalvoilleni kerta toisensa jälkeen olemassaolevia elementtejä hyödyntäen. Jääputouksia, lunta, tuhannet tähdet ja jotain muuta, mitä?
Haluaisin ottaa kuvan, jota katsoessa katsojalla on kylmä ja josta välittyisi juuri kuvanottohetken fiilikset. Jotain uutta, jotain vanhaa, ehkä lainattua? Tunnelma kuvaa varten oli varovaisen odottava ja maisema jäinen, railoineen vaarallinen kokonaisuus kulkea. Piti tarkata jokaista askelta. Samassa otsavalon valokeilassa näkyvät öisten kulkijoiden tassujen jäljet- eivät vain yhdet vaan kahdet kauniissa jotoksessa. Mieleni valpastuu,- susia. Lähellä on riistaruokintapaikka, joten mikä ettei.
Samassa herää ajatus ja en halua sotkea jälkiä enää enempää. Pysähdyn hiljaa, lasken repun alas selästäni varoen maahan ja jään kuuntelemaan yön äänettömyyttä. Seison tovin paikoillani, hengitys huuruen ja kidepilviä ympärilleni singoten samalla katsellen silmät suurina tähtipaljoutta. Edes ympäristön normaalia ajoneuvoliikennettä ei kuulu mikä on järjetöntä bonusta. Pitkästä aikaa kuulen omat ajatukseni.
Valaisen otsavalolla etualan jälkiä ja pystytän jalustan. Pidän jalustan alhaalla ja asettelen kameran jalustalle jälkijonon jatkoksi. Maisemassa oli vallalla epätodellinen valo, joka johtui lännen suunnalla vellovasta raskaasta ilmahehkusta. Sommittelen seinämää, tähtiä ja jälkiä kuvaan ja en malta olla miettimättä näiden jälkien jättäjiä, miten ne ovat alueella kulkeneet ja minne ne ovat menneet, vai ovatko ne alueella vieläkin? Asetan kameran ottamaan kuvaa.
Samassa havahdun liikkeeseen silmäkulmassani- susi. Mutta vaikka se on vain mielikuvassani, silti se on miltein todellinen. Näen, miten se liukuu varovaisesti seinämän varjoista kohti minua. Sen pää laskeutuu alas ja silmät hakevat omiani. Yritän väistää sen katsetta, vaan en kykene. Katson kahta keltaista silmää ja tunnen jotakin ikiaikaista, määrittelemätöntä tunnetta. En pelkoa, vaan jotain. Samassa näen liikettä myös sivullani, toisenkin suden ilmaantuessa maisemaan. Samassa silmäpari ilmestyykin pimeydestä eteeni. Nyt sudet näkyvät haamukuvina vasten hankea, lipuvat lähemmäs ja mielikuvassani sivuuttavat minut kulkien vain senttien päästä. Pidätän hengitystäni. Kun suljin silmäni, saatoin kuulla tassujen anturoiden pienet, hepposet sipaisut susiparin kulkiessa ohitseni ja jättäessä peräänsä juuri nämä jäljet.
Ja juuri, kun kamera sai ruudun valmiiksi, kuulen aidosti jotakin. Se kuuluu todella kaukaa, mutta äänen saundista ei voi erehtyä. Siinä on sitä jotakin, perin juuri hukkamaista. Havahdun mielikuvistani eroon, tämä on aitoa materiaalia. Ohikiitävän hetken pääsen kokemaan jotakin aivan ainutlaatuista, ja kennolle piirtyy vuoden ensimmäinen havainto, jossa yhdistyy ilmahehku, linnunrata, jäljet, jäinen maisema ja bonuksena kuvaajan korville korkea suden tuottama ulvonta joka kiiri pitkin jäistä lakeutta...
Näihin mielikuviin,
TTT