Naftavarkaat

Huhtikuun puolenvälin paikkeilla viimeisiä linnunratoja ja repolaisia vietiin valon määrän kasvaessa joka yö, niinpä kirkasta yötä piti hyödyntää kaikin tavoin. Pakkasin kimpsut ja kampsut ja ajoin Pyhärantaan erällä vanhalle louhokselle.  Parkkeerasin auton erittäin huolellisesti kätköön. Onneksi. 

Peruutin auton pensaikkoon, koska en halunnut, että auton rekisterikilven valo änkeää maisematähtikuviin ja lähdin taivaltamaan kohti kuvauspaikkaa. Askeleeni veivät ylös pitkälle luonnonkivi kalliolle, joka jakaa alueet kahtia, - käytöstä poistetun sekä käytössä olevan louhoksen. Pujoteltuani harvalukuisen puuston lävitse kallion laelle näin louhoksen reunalla olevalla polulla seisovan auton. Askelsin lähemmäksi sytyttäen samalla otsavaloa ja vilkaisin etu - ja takapenkit, joissa lojui turvavaatteita. Tämä on ilmiselvästi murskaamon porukan autoja. Onhan...? 

Mielikuvitus silti hieman päristeli taustalla, mutta vaiensin sen ennen kuin se pääsisi edes vauhtiin, koska skenaarioita ei tarvita pimeässä yhtään enempää. (mielikuvitukseni on välillä melko vauhdikasta...) Hmh. Käännyin ympäri, kohti missiotani ja jatkoin matkaani eteenpäin. Kymmenisen metriä käveltyäni törmäsin isoon bensiinikanisteriin. Vielä sekään ei aiheuttanut enempää ajatuksia kuin sen, että "murskaamon klopit ovat unohtaneet kanisterit ulos kun ovat ajaneet koneet alas". Jatkoin kohti kallion lakea ja sitten törmäsin toiseen kannuun ja perään vielä kolmanteen. Siinä kohtaa silti ajatus sekä minä pysähdyimme kerrankin yhtä aikaa. (hyvin erikoinen ilmiö...!)

Käännyin hitaasti ympäri ja palasin autolle kurkkimaan ja nuuhkimaan ilmaa. Polttoaineen hajua, mutta se ei edelleenkään ole tavatonta louhinta-alueella. Kiersin auton takaosaan, hajun tuntuessa nyt voimakkaammalta. Sytytin otsavalon uudestaan. Auton takaosassa oli kannu jota en ollut huomannut. Kiersin auton etuosaan ja koetin konepeltiä, se oli täysin kylmä. Tuulilasi oli jo osittain jäätynyt joten auto oli seissyt jonkin aikaa paikoillaan. Takaluukku ja takaovi olivat semisti lukossa, eivät auki eivätkä kiinni. Oliko autolta lähdetty vauhdilla, kuka, miksi sekä ennen kaikkea minne?

Seuraava ajatus oli lievä voitonriemu. Meillä on täällä jäämässä kiinni ilmielävä dumppaaja! Voisiko olla, että nyt viimein kävisi tuuri ja alueilla riehunut sarjaroskaaja jäisi kiinni ilmiselvän auton hajoamisen vuoksi!? (Ihmiset vievät omia ongelmajätteitään louhoksille maanomistajien "riemuksi" ja kanisterit täynnä mistä-sitä-tietää-mitä-litkua eivät olisi ensimmäinen kerta tai sitten ihmisillä on jokin kieroutunut käsitys siitä, että louhos vaan nyt on niin arveluttava paikka jo valmiiksi, että sinne voi kantaa vaikka ja mitä) Kaivoin kännykän taskusta, sytytin otsavalon ja ikuistin auton. Nyt jäi tämä porukka kiinni. Sammutin valon ja kuuntelin hetken, hiljaista oli. Päätin jatkaa kesken olevaa kuvauksia, mitä sitä ihmettelemään kauempaa.

Revontuli arvojen piristymistä odotellessa oli pakko hakeutua tuulensuojaan, kallion päällä kävi jäätävä viri, pakkasta oli - 5 ja tuulenpuuskat yltyivät. Päätin hakeutua alemmas louhitulta alueelta luonnonkivi kalliolle. Kalliolla on suppa, jonne voi painautua tuulta karkuun. Edelleenkin oli rauhallista ja ympäristöstä ei kuulut viirupöllön haukahduksia lukuunottamatta mitään muuta. Levitin makuualustan kallionpainanteeseen ja otin eväät esille. Ehdin tarkkailemaan tähtiä, katsomaan repomittaritevontuliarvot ja nauttimaan eväät, kun samassa edessäni alapuolellani levittyvään louhokseen ajoi auto. Ja jälleen aivot vääntävät asioita rauhaisaan suuntaan. tästähän tulee pian tapa! Tätä ei enää usko erkkikään, mutta ajattelin, että jokin nuoripari etsii rauhaisaa paikkaa Tehdäkseen jotakin kivaa. Auton jatkaessa kuitenkin määrätietoisesti alas ajokelvottomaan louhokseen se ajatus alkoi haihtumaan hiljalleen pois. Auto pysähtyi ja kauhukseni lähti kääntymään siten, että ajovalot osuivat alas kalliolle, parin metrin päähän painanteesta jossa makasin. Kuski jatkoi sahaavaa ajoliikettä tekemällä samalla s-mutkaa. Mitä ihmettä? Samassa aivoni tajusivat yhtäläisyydet.

Auto sille kuulumattomassa paikassa,kanisterit hujan hajan. Tättärää. Polttoaine varkaita.

Huomasin ajattelevani, että toivottavasti nuo ovat vain paikallisia, pieniä polttoainevarkaita tai nuoria, jotka hakevat jännitystä ja jotka ovat palanneet hakemaan kanistereja ja mahdollisesti korjaamaan louhostielle hajonnutta autoa. Sitten mieleeni hiipi karmiva ajatus. Voisiko kyseessä olla Vakka-Suomen alueella yli kymmenen vuotta temmeltänyt ja isot vahingot aiheuttanut kopla? En uskaltanut jatkaa ajattelua enää pidemmälle. Vahingot liikkuvat joka tapauksissa aivan päättömissä, monta nollaa sisältävissä summissa. Seuraavat ajatukset seurasivat toistaan -onhan puhelin äänettömällä? Heijastavatko kenkäni saumat, entä kamerarepussa jokin? Eihän kännykkä loista taskussa? Painauduin niin alas kuin mahdollista. Makasin poski vasten kalliota ja yritin sulautua kiviseen ympäristööni.

Auto lähti liikkumaan ylös umpeen kasvanutta louhos tietä. Mitä ihmettä..? Kuului kuvottava rusahdus ranteen paksuisen männyn mennessä auton puskurin edessä poikki. Rutinaa ja toinen mänty taipuu nurin. Mietin, että kultaako nuo kaverit ovat tulleet hakemaan, miksi ihmeessä pitää runtata umpeen kasvanutta tietä väkisin ylös? Toivoin, että seuraava puu pysäyttää ajamisen ja näin kävi, kuului repivä ääni, matkanteko tyssäsi ja samassa auto lähti peruuttamaan alas louhokseen.

Älyäisivät nyt lähteä huomasin miettiväni. Teki mieli huutaa ääneen. Hetken puntaroinnin jälkeen kuski käänsi auton ja onneksi alkoi tekemään lähtöä. Helpotuksen huokaus pääsi ilmoille auton poistuttua paikan päältä. Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu? Tuntui ettei missään tapahtuneessa ollut järjen hiventäkään.

Tyyppien palaamisen pelossa päätin kiivetä ylös kalliolle, jonne ei ole näkyvyyttä alhaalta ja josta pääsee tiukan paikan tullen katoamaan tuttuun metsään ja kiertämään autolle pysyen täysin piilossa....ja siksi toiseksi repolaiset ovat kuvaamatta ja niitä varten tänne ikään kuin olin lähtenyt..Samassa revontulikaaren aktivoituminen keskeytti pohdintani, jotenka ei muuta kuin kuvaamaan.

Ihan rentona ei kuvaamaan kyennyt, sen verran koettu piti hermoja koetuksella. Jokainen auton ääni aiheutti stopin hengityksessä ja kuvakulmat jäivät pöyristyttävän huonoksi. Lopulta oli pakko hipsiä metsikön kautta autolle kylmän nipistellessä varpaita.

Kotiin palattuani jätin ilmoitukset viranomaisille. Päätin kuitenkin käydä paikan päällä  seuraavana päivänä kuin todetakseni, että vuorojen auto oli yön aikana hävinnyt. Onneksi siitä oli valokuvat. 

Olin poistumassa omalle autolle, kun haistoin jälleen polttoaineen hajun, välillä selvästi tuntuvan, väin heikommin ja jäin paikantamaan sitä. Seurasin hajua kohti jätekivi kasoja. Päästyäni kasojen välissä olevaan notkelmaan näin huolimattomasti havuilla peiteltyjä isoja jätesäkkejä, jotka olivat moneen kertaan sisäkkäin ja niistä vuoti polttoainetta rutikuivaan maastoon. Ei muuta kuin sytytin pois kädestä, tupakat taskuun, puhelinta käteen ja juttelemaan hätäkeskuksen tädin kanssa mukavia. Loppuilta hurahti palokuntaa auttaessa ja polttoaineet saatiin korjattua maastosta pois.

Osa illan omituisista kuvioista jäi selvittämättä ja lopussa lenteli vain villejä teorioita puolin ja toisin minun ja virkavallan välillä. 

Voisiko joku nyt kertoa, miksi aivot yrittävät viimeiseen asti selittää kaikkia asioita loogisesti, sittenkin kun siihen ei syytä enää ole? :D