Syysreposet
Kivaa kuluvaa sunnuntaita! allekirjoittaneella on ollut tavattoman mukava viikonloppu ja äsken kotiuduin kuu- ja hämäränsäde kuvien kanssa, jess!! Niiden kehittämiseen ja reissun teksteihin menee vielä tovi, joten sunnuntain kunniaksi pääsette lukemaan kertomuksen tämän vuoden syyskuulta. Olettekos valmiita?
Iltapäivällä 8.9.2021 alkoi kutkuttava odottelu iltaa ajatellen-aurinkotuulen arvot näyttivät paremmilta kuin hyviltä ja virmalised-sivustolla tuli käytyä jopa sienimetsän aikana joka on hyvin harvinaista, koska yleensä metsä on rauhoitettu tila, jossa en käytä puhelinta kuin korkeintaan dokumentointiin tai tunnistukseen. Ja siksi toiseksi kädet ovat yleensä varatut, ei siinä ehdi luuria paljoa heiluttelemaan :D
Illalla metsältä palattuani keitin kahvit, avasin Porin karhunvartijoiden all sky kameran avukseni pädiltä, nostin sienikorin sisältöineen pöydälle ja aloitin perkauksen ja sitten vaan pimeää odotellen. (mikä oikeasti on kätevämpää kuin vaklata reaaliaikaista koko taivaan näkymää kotoa keittiöstä?)
Hieman ennen puoltayötä homma tuli valmiiksi ja tilanne alkoi näyttämään siltä, että aurinkotuuli pillastuu. Sijoitin sienet pakastimeen ja pakkasin tavarat autoon orakkaan piikit vaatteista lennellen. Vilkaisin mittareita ja hiisi vie,-oli ihan järisyttävät lukemat. Karhukamerassakin Porissa näkyi matalalla oleva revontulikaari, joka oli kirkastumaan päin ja meillä pohjoisen puolella metsän yläosa alkoi tutusti valaistumaan.
Päästyäni kytispaikalle jostain tömähti läjä pilviä ihan keskelle pohjoisen taivaan alkavaa reposnäytelmää ja ensimmäiset taivaan tulet jäivät niiden taa. Mitenkä se sääherra aina osaakin?
Päätin jatkaa hieman kiroillen kyttäämistä ja pitkä päivä alkoi hieman tuntumaan jaloissa. Nojailin auton vielä ajon jäljiltä lämpöisenä hohkaavaan keulaan ja odottelin revontulikaaren kirkastumista. Olin vajonnut täysin ajatuksiini, kun jotakin osui pimeässä jalkaani ja meinasin hypätä ulos nahoistani. Jokin puski jalkojani pimeässä, aivan kuin... kuin ...kissa!!?
Sytytin otsavalon ja sen valokeilassa silmiään siristeli ilmielävä pikimusta, pieni kissanpentu.
Rapsuttelin kattia hetken. Kissan unettava kehräys ja lötkähtäminen jalkojeni päälle pitkälleen ei auttanut yhtään tilannetta, meinasin nukahtaa seisaalleni.. Toki varpaat pysyivät lämpiminä, mutta se väsymyksen määrä...Niinpä päätin ottaa kameran kantoon ja lähteä kävelemään pellolle, ajatuksena kuvata linnunrataa repolaisia odotellessa ja näin ollen pitää itseni hereillä.
Hätistin kissan seisaalleen ja se mulkoili hetken minua kulmiensa alta-no tottakai, koska lämmitetty makuupaikka lähti sananmukaisesti kävelemään :D
Askeleeni veti kohti pimeämpää sopukkaa pellolla mustan kissan jolkotellessa vieressä, taisin tänä yönä löytää itselleni sielunkumppanin. Pysähdyin ja jäin kuvaamaan linnunrataa, kisun lähtiessä hiirestämään.
Tunti kului kuin siivillä ja linnunradan kuvauspaikalta sainkin kävellä oikopäätä kuvaamaan revontulia kompastuen pimeässä Mustikseen (pitihän se uusi kaveri nimetä) eli kissaan viidenkymmenen metrin matkalla vain hiukan vajaan parikymmentä kertaa....ja revontulet päättivät ottaa ja innostua oikein pohojanmaan kautta, joten kävelin lopulta revontuli humalassa naapurikylään saakka koppaamaan ladon ja tulet samaan kuvaan. Taivas oli jo valmiiksi jännän punertava, joten tavoittelin sellaista oldies but goldies-tunnelmaa. Jotenkin illan kuvat ovat hieman "vanhahtavia", väriasetus meni kerrankin kohdalleen jo maastossa.
Reposet reipastuivat lopulta niin paljon, että silmät kyllä pysyivät auki, -nukkumaan lähdin kolmen maissa, vasta kun pilvet ottivat estradin tutusti haltuun. Aivan viimeiseen saakka minulla oli henkilökohtainen jalkojenlämmittäjä, sillä joka kerta kun pysähdyin paikalleni, Mustis ponnahti jostakin pensaikosta ja kävi pötkölleen jalkojeni päälle :)