Huikea vappuretki

Vappuna on ollut tapana perinteisesti käydä yhdessä retkellä ja niin vaan päästiin matkaan tänäkin vuonna. Talvella "löydetty" retkipaikka kutsui viimein, joten otimme Rikun kanssa suunnan Pyhämaahan, Pamprinniemen luontopolulle.

Luontopolku löytyi helposti ja me suorastaan singahdimme niemeen vievälle polulle. Alkumatkan kilometrit taittuivat huikeissa maisemissa, ensin vanhassa aarnioituneessa metsässä, josta polku pikkuhiljaa nousi niemen päällystää hallitsevalle kalliolle. Polku oli sen verran täynnä juurakoita, etten ihan sateen jälkeen tuonne lähtisi retkelle, nytkin oli paikoin tosi märkää ja juurakot kehvelin liukkaita. Alun metsä oli vaikuttava kokemus, koska puiden koko oli melkoisen suurta, mutta harmillisesti maisemasta osa meni vähän hukkaan, kun piti keskittyä katsomaan jalkoihinsa.

Vaikuttavin kohta oli se osa polkua, joka nousi kallioille aivan niemen kärjessä ja jossa pidimme kahvi/ kuvaus tauon. Kahvin aikana ihailimme auringon haloa, joka valitettavasti jäi tuossa kohtaa osin armottomasti puiden taakse. Näkymä lahdelle oli kaunis ja lahden pohjassa olevat levien peittämät kivetkin näkyivät ylös kalliolle, sen verran puhdasta oli vesi.

Matka jatkui kahvien jälkeen aluskasvillisuuden joukossa kulkevaa kiemurtelevaa polkua ylös rantakallioille. Pamprinniemen kärjessä oli kulkijaa vastassa todella komea ja esteetön näköala merelle. Alueen kalliot olivat täynnään kvartsijuonia ja jopa pahkuja joista hahmotti savukvartsin luonnollista kiderakennetta. Pinkki pegmatiitti kirjoi kallioita kvartsijuonien seassa. Karkearakeiset pahkut ja kohoumat kallion pinnalla kertoivat monipuolista geologista tarinaansa kulkijalle. Oli lumikvartsia ja savukvartsia, suuria kalimaasälpäkiteitä, karkearakeista kirjomaasälpää, suonigneissiä, jännää köysimäistä kiveä (ehkä diabaasia eli pätkä vanhaa purkauskanavaa) ja voi että kiviorava minussa hullaantui paikkaan! Jestakset, että siellä tuli vipellettyä kivien perässä. Tai siis ei ne kivet ja kalliot minnekään juosseet, vaan kuvaaja joka innosta ähkien säntäili kallioilla sinne tänne…

Valitettavasti alueen merkkipaalu eli risti oli maaliskuun jälkeen kaatunut joten siitä ei kuvia saatu. Voin kuvitella miten järeän näköinen risti olisi ollut kivikossa merimaiseman ja raidallisten kallioiden avautuessa katsojan silmän eteen. (Seurakunta on tietoinen asiasta ja risti tullaan pystyttämään uudestaan.)

Paluumatka kärjestä takaisin oli aivan jumalaisen kaunista maastoa vääntyneine säänpieksemine mäntyineen. Vähän väliä piti pysähtyä ja ottaa kuvia. Kahvitauko nro II nautittiin huikella näköalalla varustetulla paikalla, joka sijaitsi korkealla kalliolla kitukasvuisen männyn juurella. Alas rantakivikkoon oli matkaa viitisen metriä melkein suoraa pudotusta, jonka jälkeen eteemme levittäytyi sininen, upea meri.

Pamprinniemi on mielenkiintoinen paikka ja siellä saisi komeasti menemään koko päivän. Kuvauksellinen niemi on suorastaan mielikuvituksen rajoja hipova ja vain taivas on kattona sommitteluihin. Vanhoja kelopuita oli siellä sun täällä ripoteltuina maastossa ja aloin miettimään maisematähtikuvaa ja keloa meren rannalla myöhemmin syksyllä. Siinä rantaa pitkin talsiessamme huomasimme ihanan, pienen saaren, jonne vei kivikkoinen polku. Polun kivet olivat nippa nappa vedenpinnan yläpuolella. Periaatteessa vähän kastamalla / taiteilemalla/ kahlaamalla olisi päässyt saareen, mutta merivesi on vielä hieman liian kylmää suorittaa väistämätön "umpimolskis". Pieni saari sopi kuviin muikeasti ja sinne vievä kivinen polku löysikin tiensä yhteen makeimmista maisemakuvistani koskaan. Tähän sommitteluun sopisi myöhemmin valaisevat yöpilvet tai linnunrata. Näillä eväillä ehdottomasti harkintaan!

Kalliossa aivan lopussa oli jotain joka näytti onkalolta. Se oli lähemmin tarkasteltuna pitkänomainen halkeama, ja sen oli aiheuttanut kenties jäätikön liike tai paine. Kallio oli rikkonaisessa kohdassa karkearakeista pegmatiittia. Heikompi ja isokiteisempi kivitavara pysyy huonommin koossa maailman myllerryksissä. Mielikuvitus laukkasi, mitä kaikkea pegmatiittinen kallio pitääkään sisällään ja alueen geologia kuiski korvaani beryllejä, topaaseja…

Sinällään loistavaa, että Pamprinniemi on suojeltua eikä sieltä aleta louhia ikinä yhtään mitään ainakaan toivottavasti. Maailmassa pitää olla paikkoja, joita ei voi tutkia ja joissa geologinen mielikuvitus saa lähteä vapaasti laukalle.

Ehdottomasti yksi komeimmista retkipaikoista ja nousi omalla listalla top 5 käydyissä mestoissa.

Tuonne pitää ehdottomasti palata myöhemmin, allekirjoittanut hullaantui täysillä alueen luontoon ja maisemiin! Alue on sen verran kaunista kuljettavaa / katseltavaa, että pidemmältäkin kannattaa poiketa.

ps. tälle yölle on tiedossa kauden vimppoja repokytiksiä. Korona-aukon tuulen arvioitu saapumisaika on.n. klo 23. Ja älkää kysykö, mistä luit-en muista. 

-TTT

Pyhämaan historiaa, teksti pyhämaa.fi

Pamprinniemi (aik. Pampurinniemi) on perinteikäs paikka, jonka vaiheisiin liittyy sekä historiaa että tarina-ainesta. Kansanperinne liittää Pamprinniemen aina ensimmäiseen ristiretkeen ja piispa Henrikiin saakka (1154). Tarina kertoo, kuinka piispa tuli tänne Pahamaata siunaamaan ja siunauksellaan karkoitti täällä asustaneet hiidet, jotka sitten seilasivat punaisilla paasilla Pamprinniemen kärjestä merelle. Niemen kärjessä on myös samaan perinteeseen liittyvä Piispanhaminaksi nimetty poukama.

Pamprinniemi oli 1970-luvun alussa vaarassa menettää luonnontilansa ja kauneusarvonsa, kun paikkaan ryhdyttiin suunnittelemaan Nesteen öljynjalostamoa. Hanke kuitenkin onneksi raukesi. Paikkaa tarjottiin myöhemmin myös motelli-käyttöön. Kiinnostusta ei tuolloin kuitenkaan ilmennyt.

Nykyään Pamprinniemi on arvokas luontokohde ja kuuluu Natura 2000 –verkoston alueeseen Uudenkaupungin saaristossa. Pamprinniemen luontopolku sijaitsee Pyhämaan Kettelissä seurakunnan maalla ja sen pituus on reilu 4 km.