Kiiluvat silmät

Muutama yö sitten eli 16.1.2023 pääsi lähtemään reissuun ja täytyy kyllä sanoa, etten olisi millään uskonut näin jännittäviin tapahtumiin. Kaverina kuvauspaikalla oli utelias ilves, joten...menkäähän lukemaan mitä illan mittaan tapahtui!

Oli jälleen pidellyt kaksi viikkoa enemmän tai vähemmän pilvistä ja liian tuulista säätä, joten ei tarvinnut kahdesti miettiä mitä illalla tekee, kun tähdet yllättäen lipuivat näkyville. Otin kupin kahvia ja menin ulos laavulle istumaan ja suunnittelemaan pitkästä aikaa kuvausreissua kännykän sää appeja vilkuillen. Pilviä näytti edelleen syntyvän meren edustalla, mutta päätin ottaa pienen riskin ja lähdin kohti Pyhärantaa.

Päästyäni perille ehdin ottamaan noin kymmenen ruutua, kun taivas humpsahti umpeen pilvikartan näyttäessä edelleen selkeää. Voi simpuran sammakot sentään, tämä on niin...tätä. Eläinratavalon suunnilla oli kiilamaista valoa, mutta kolmen pilvien koristaman ruudun perusteella ei voinut sanoa mitään varmaksi ja lopulta enää keskitaivaalla sinnitteli tähtiä. Päätin kävellä autolle juomaan ja katsella ympärilleni vielä hetken, pilvissä kun oli edelleen rohkaisevasti aukkoja, niinpä pakkasin kameran reppuun, heilautin sen sekä jalustan olkapäälleni ja lähdin kaikessa rauhassa kohti autoa.

Nousin täysin ajatuksissani jyrkässä kulmassa olevaa mäkeä autolle, kun suureksi hämmästyksekseni huomasin, etten olekaan alueella yksin. Autosta n.15 m päässä oikealla seisoo pimeässä jokin melko kookas eläin, jonka silmät kiiluivat. Mietin, ettei tuo ole kokonsa puolesta nyt kettu eikä jänis. Silmät ovat korkeammalla, noin metrissä, joten mieleen tuli joku alueen kolmikosta eli villisika-susi-ilves. Mutta voi tuska, otsavalon kantavuus oli vain kymmenen metriä ja otus oli juuri sen ulkopuolella, vain suuret, keltaiset silmät hehkuivat pimeässä ja tuijottivat minua rävähtämättä. Sekunneissa tuli hieman epämukava olo ja huomasin miettiväni, että näitä tilanteita varten pitäisi olla käsillä tehokasta valoa.

Villisika karsiutui listoilta melko heti, koska sian hajua ei ollut havaittavissa,-onneksi. Pidin otsavaloa suunnattuna silmäpariin joka tuijotti rävähtämättä takaisin. Suuri yllätys oli, että silmien omistaja näytti menevän seuraavaksi matalaksi ja sitten silmät jälleen lähenivät, kuin eläin olisi edennyt ryömien. Mitäs ihmettä tämä nyt on?

Sanoin silmäparille rauhallisesti, että "täällä on vain yksi kappale ihmisiä, sä et tykkää meikäläisistä", ja samalla puhuessani avasin auton takaoven, sulloin tavarat sisään ja pamautin oven reilusti kiinni. Viimeistään oven ääni yleensä häätää kaiken elollisen tiehensä, mutta nyt sekään ei toiminut. Kun vilkaisin pimeyteen, silmäpari oli jäljellä, mutta se oli liikkunut aavistuksen sivulle sekä samalla myös lähemmäs. Avasin varoiksi kuskin puolen oven, otin hansikkaat kädestä ja läiskäisin kämmenet yhteen ja sanoin kovempaan ääneen "menesnysiitä". Suureksi helpotukseksi eläin lähti, mutta oudon hitaasti häviten lopulta pimeyteen.

Käynnistin auton ja ajattelin yrittää katsoa näkyisikö auton valoissa jälkiä. Ei näkynyt mitään, oli vain kovaa sepeliä ja kalliota. Oli mikäli oli, se oli nyt mennyt, ei se auta kuin poiketa huomenna päivänvalossa katsomassa mahdollisia jälkiä. Pimeällä paikalla pyöriminen selkä päin metsää ei hirveästi nyt innostanut.

Samassa huomasin, että Orionin suunta avautui pilvien tehdessä tilaa ja hyvänä kakkosena tuli Linnunrata. Nyt olisi tyrkyllä niin erikoinen kertomus blogiin, että käytännössä kuvat oli pakko käydä ottamassa, eli pimeässä täytyy uskaltaa vielä mennä käymään. Jäätynyt lampi olisi sommittelun arvoinen ja siksi toiseksi olipa se eläin mikä tahansa, se on nyt ihan varmasti tämän sählingin ja mökäämisen jälkeen mennyt. Sammutin auton, henkäisin syvään ja tein päätöksen lähteä takaisin pimeään.

Kun sytytin otsavalon ja käännyin ympäri, oli tyrmistys suuri- takanani kallion päälle vievässä rinteessä näkyi tuttu silmäpari. Siinä kohtaa sydämen sykkeet alkoivat varkain nousemaan. Se, mikä-nyt-onkaan oli hiipinyt taakseni pimeässä ihan hiljaa, enkä edes aavistanut eläimen läsnäoloa, mikään ei kavaltanut vierasta. Ei ole todellista. Tässä kohtaa muistin tutun metsämiehen sanat. "jos et tiedä mikä sulla on pimeässä vastassa, niin kerro sille eläimelle selvästi, että olet paikalla". Okei, tehty pariin otteeseen, ei vaikutusta, miten olisi seuraava vinkki? "no nyt vähän ääntä peliin seuraavaksi ja sormet ristiin, ettei kyseessä ole sika-se voi tulla päälle"

Arvatkaa lähtikö ääntä kun olisi pitänyt? No ei! Suu oli kuiva kuin beduiinin sandaali hiekka-aavikolla, joten en keksinyt muutakaan, kun yrittää maiskuttaa otukselle kuin hevoselle ja paukuttaa jännityksestä hervottomia käsiä yhteen. Niinpä karaisin kurkkuani, sain aikaan onnettoman, maiskutusta eäisesti muistuttavan lussahtavan äänen ja läpsäytin kämmenet yhteen. Tulos, -silmät pysyivät paikoillaan. Ei minkään valtakunnan reaktiota. Toistin kuvion, maiskautus-läpsytys-menessiitä hokemalla. Lopputulos oli, että silmäpari lähti laskeutumaan polkua alas suoraan kohti. 

Ei sen nyt näin pitänyt mennä. Mitäs nyt? Paniikki, paskahalvaus, vetäytyminen, mitä...? Siinä katsellessa viidenkymmenen metrin välimatka loistaviin, suuriin silmiin pimeässä kutistui neljäänkymmeneen. Edelleenkään en tiennyt, mikä otus oli eläimiään, mutta epäilys alkoi kalvamaan mieltä, tässä on nyt melkein susi tai ilves kyseessä, joista toivoin jälkimmäistä. Edelleen oli ihan hiljaista, ääntelyä ei kuulunut, se puhuisi nyt ilveksen puolesta. Eläimen kokoa oli kauempaa pimeässä vaikea päätellä, mutta vaikutti samalle kuin auton lähellä hengaillut tyyppi hetkeä aiemmin, silmät olivat n.metrin korkeudella maasta.

Äkillisessä rohkeuden puuskassa ja vähän epätoivoisena otin pari "muka" reipasta askelta hämärän rajamaille (oikeasti tuli kyllä äkillinen halu pyörtyä tjs) kohti pimeässä loistavaa silmäparia, tömäytin jalkaani pari kertaa tomerasti maahan kuin Justiina, vain kaulin puuttui ja sain ilmoille jännityksestä ohuella äänellä lopputuloksen "hussikamettään". No mitä? Ei siinä tilanteessa keksinyt muuta! (On tämä parempi, kuin viime kerralla, kun lauloin "piippolan vaarilla oli taloa" hirven vasalle ja ihan törkeästi nuotin vierestä ja sen kuuli koko naapurikylä eli Untamala)

Se mitä tapahtui seuraavaksi oli, että silmät lähtivät liikkeelle, mutta tällä kertaa kohti metsää, hyvin hitaasti ja vastahakoisesti edelleen. Eläin liikkui kuin täi tervassa mäkeä ylös, enkä uskaltanut sammuttaa valoa, halusin nähdä minne se menee ja poistuuko se tällä kertaa oikeasti. Lopulta silmät katosivat metsään. Odotin minuutin ja nostin kamerarepun selkään, eiköhän se nyt ole lähtenyt. Luulisi ainakin.

Pääsin autolta kolmekymmentä metriä pimeyteen, niin tuli todettua, että mitkäs ne siellä pimeydessä taas kiiluukaan, silmät ilmaantuivat takaisin ja tällä kertaa kallion päälle tähyten alas. Kissanvillat eläin ollut lähtenyt minnekään! Johan nyt on! Vihelsin ja juttelin ja höpötin ja tömpsötin jalkojani hieman kovemmalla äänellä kallion päällä lymyävälle eläimelle. Kului hermostuttava minuutti, sitten toinen ja lopulta silmät poistuivat, eläin oli mennyt menojaan. Aikamoista, voihan nenä sentään. Seisoin jonkin aikaa paikoillani tähyillen metsään, mutta nyt silmät pysyivät poissa. Päätin ottaa vielä pari kuvaa, tähtitaivas oli paljastunut episodin aikana ja näkymä oli todella kaunis pitkästä aikaa.

Sommittelusta vaan ei tahtonut tulla mitään, keskittyminen oli täysin hattaraa. En ole heikkohermoinen, mutta tämä yö oli ollut aika erikoinen kulultaan. Jostain ihmeen syystä silmäni olivat loppuillan enemmän selässä kuin tähtitaivaassa ja ääniä tuli kuunneltua tarkemmin, kun kuului pienikin rapsahdus niin mieluusti otsavalo syttyi siihen suuntaan. Täytyy sanoa, että sattunut välikohtaus hieman mietitytti, kun ajelin kotiin päin,-eläimestä ei ollut vieläkään varmuutta mikä se oli ollut.

Suhtaudun terveellä varauksella kaikkeen mikä liikkuu pimeässä neljällä jalalla ja jonka silmät loistavat. Yövalokuvauksen aloitettuani on tullut kokemuksia mm. hirvistä, peuroista, kauriista, ketuista, susista ja mäyrästä, osa on joskus öyhkännyt jotain,- yleensä vain sorkkaeläimet ja nekin yllätettyinä. Sudet tuppaavat "vain" ulvomaan. Mäyrä taas tuhisee. Kettu on pieni ja rääkyy. Jonkin verran meillä pyörii myös villisikaa ja kuvaus alueella majailee viranomaistietojen mukaan iso karju, niiden tapaaminen ei edes päiväsaikaan sillee hirveesti innosta. Ilves-no, se on uudempi tuttavuus. Oli mikä oli, tämä oli melkoisen rohkea tai nuori eläin, tai tässä tapauksessa niitä molempia.

Seuraavana päivänä päätimme aviomiehen kanssa käydä katsomassa, onko alueella yöllä liikkuneesta silmäparista jäänyt minkäänlaista vihjettä maastoon. Maa on alueella kovaa sepeliä ja kalliota, jälkiä ei kertakaikkiaan ollut jäänyt. Harmillisesti lumetkin sulivat kun sitä olisi tarvittu. Mutta, eläimen käytös oli niin erikoista ja koko tapahtuma niin outo, että otin yhteyttä peto spesialistin.

Tämä yöllinen, kiiluvasilmäinen vieras analysoitiin nuoreksi ilvekseksi, kiitos asiantuntijataholle. Vuotinen pentu oli opetellut yön aikana saalistamaan ja väijymään ja myös treffaamaan ihmistä maastossa. Kerroin pitäneeni aika hyvää meteliä siinä meidän kohtaamisen lopussa, mahtoikohan ilves-rukka saada trauman? Vastaus ei hirveästi yllättänyt. "Ei, toisaalta parempi näin, etenkin kun kyseessä on ollut nuori kissa, näin se oppii välttämään ihmistä".

Niin, ihmistä sietääkin välttää, suurinta osaa siis. Ja ihan oikeasti!

-TTT