Punaisten revontulien paluu

 Punaisten revontulien paluu

Tapahtui viikko sitten: illaksi oli luvattu revontulia ja alkoi toden teolla hermostuttaa vallitseva pilvisyys. Mikäli yritin hivuttautua kohti kamerareppua, niin se aiheutti taivaalla lisää tiivistymistä. Piti siis ottaa vanhat, taikauskoiset konstit käyttöön...

..niinpä pakkasin kaikki tavarat kokoon vaivihkaa pitkin päivää (akku välillä laturiin...diipa daapa, vaivihkaa viheltäen kameran muistikortti tyhjäksi...diipa daapa, välillä tyhjentämään tiskikonetta ja sitten kuin ohimennen sujautin objektiivin lämppärit reppuun ja tätä rataa päivä siis jatkui..) Illan pimetessä siirryin hissun kissun Laustille. Vaan pahus vie, varotoimista huolimatta pilvisyys haittasi enemmissä määrin koko illan.

Pilvissä oli kuitenkin lännen suunnalla juuri sen verran aukkoa, että kookas revontulikaari näkyi. Kun pilvet väistyivät hetkeksi pois huomasin, että revontulikaaren vierellä sijaitsi myös toinen kaaren tapainen. Kameran takanäytöllä näkyi tavallaan tuplakaari, josta toisesta kaaresta puuttui pätkä. Paremmin tarkasteltuna toinen kaarenpätkä näytti sykkivän, kylläkin hitaasti. Etsin vaistomaisesti pätkän viereltä taivaalta Sar-kaarta. Sitä ei kuitenkaan näkynyt, vain revontulien punainen yläosa loisti testikuvien takanäytöllä. Kului tovi ja toinen, pilvikatto lisääntyi. Olin vaipunut ajatuksiini, kun tapahtui jotain outoa.

Tarkkailin edelleen lounaan puolen taivasta, koska se oli ainut ilmansuunta joka oli enää ollut auki hetkeen. Samassa tunsin ikään kuin taputuksen olkapäälläni ja tulin kääntyneeksi ympäri. Se, mitä näin ei tuntunut olevan tästä maailmasta ja alaleuka jysähti hämmästyksestä polviin niin että soi ja paukkui! Koillisen puolen pilvet antoivat samalla periksi ja vastassa oli kirkastunut aukkopaikka taivaalla, jonka täyttivät hirvittävän kokoiset punaiset revontulet. Apua, nyt nainen toimintaa eikä haaveilua! Viritin kameran ottamaan kuvaa ja pienen ohikiitävän hetken pellolla vierelläni näytti myös seisovan tuttu, hieman kumarainen hahmo. Kuiskasin pimeyteen" Isä"? vaikka tiesin sen turhaksi.

Samassa tuli kovan luokan flashback vuoteen 1980, lappiin Suomu-tunturin kupeeseen, kun olimme bongaamassa laskettelu retkellä elämäni ekoja revontulia. Muistan isän kysyneen, "minkä värisenä Pike näet revontulet"- hän oli siis puna/vihersokea. Olin kertakaikkisen mykistynyt näkemistäni tulista ja sain soperrettua "ne ovat kauttaaltaan punaisia, vain ihan alhaalla on vihreää". (En ehkä muuten muistaisi koko tapahtumaa, olin tuolloin vasta 6-vuotias, mutta löysin siivotessa päiväkirjani. Olin tuolloin juuri oppinut lukemaan ja kirjoittamaan ja muistiin piti merkitä kaikkea kokemaa.) Kokemus oli huisa ja sytytti innostuksen revontuliin. En ole lapin reissun jälkeen onnistunut näkemään näin punasta kokonaisuutta. Tuntui ihan uskomattomalle, että vihdoinkin punaiset revontulet tömähtivät kohdalleni ihan kotipuolessa.

Sekunnissa tuli tempauduttua takaisin todellisuuteen, kameraa piti alkaa tosissaan säätämään, koska revontulet kirkastuivat äkisti. Kun katsoin seuraavan kerran isän hahmon suuntaan, oli hahmo kadonnut ja näin enää aution pellon. Kuiskasin mielessäni, että "kiitti faija sinne toiselle puolelle jälleen hälystä ja nähdään taas!" Joskus maastossa vaan tapahtuu outoja ja selittämättömiä asioita.

Revontulikaari vahvistui silmissä ja taivaalla tanssi punaista, kunnes ihanuuden lopetti Porin puolesta lipunut tömäkkä ala pilvilautta ja koko hässäkästä tuli sekunnissa enempi hässäkkää. Pakkasin tavarat ja lähdin taivaltamaan kohti autoa menneisyyden muistoihin vaipuneena, mutta onnellisena. Sytytin otsavalon sammuttaakseni sen samantien, valo kun houkuttelee koko syksyn hyönteismaailman messiin aina hirvikärpäsistä yöperhosiin ja nyt ei tehnyt mieli kerätä niitä mukaan...

Olin kulkenut himputin kauas pellolle, kilometrin päähän autosta ja alkoi tulla jano. Onneksi mukana on pullollinen vettä repun sivutaskussa, kurkotin repusta juotavaa ja käsi haroi tyhjää. Jahah, se oli se ylimääräinen ihmettelemäni kolahdus auton vieressä, vesipullo siis putosi. Voihan ährä... ja jatkoin janoisena rämpimistä kohti autoa..

Ylivoimaisesti liikuttavinta oli löytää jälkikäteen parista kuvasta revontulien muodostama sydän, aviomies huomasi sen puolivahingossa.

Palataan jälleen ensi sunnuntaina ja kirkkaita taivaita! Illan punaiset tulet löytyvät täältä 

-TTT