Radalle!

Otin kännykän ja lähdin pihalle tarkastamaan, näkyisikö valaisevia yöpilviä. Illaksi, eli 20.7.2021 oli povattu pilvistä, jotenka mitään kuvaussuunitelmaa ei sen enempää ollut. Pääsin ulos ja huomasin, että ennusteista poiketen taivas olikin kirkastumassa ja samassa näin messengerissä viestin "yökköjä zeniitissä sekä lännessä, lähekkö nää radalle?" ...

Vilkaisin ylös. Jaaha. Seeelvä. Katsoin vielä länteen. Asia vielä selvempi, valaisevia yöpilviä oli kauttaaltaan taivaalla. Jaa, että lähdenkö radalle (eli kuvaamaan, suom.huom), no paskooko karhu metsään... Tottakai lähden! Säntäsin sisälle samalla tekstaten vastausta ja kailottaen aviomiehelle "vyppejä ihan hitokseen pisin pitkin taivasta, paakko hälyä Raumalle Jiille, siellä oikeasti jopa selkenee" 

Aviomiehellä olisi seuraavana aamuna aikainen herätys, jotenka luonnollinen kysymys oli "kantsiiko mun nyt varmasti valvoa"? Vastasin nauraen "no kannattaa aivan saletisti ja varmasti"!

Nakeltiin kilvan kuvaustavarat autoon ja mietittiin, minne hitsiin tässä ehdittäisiin. Paniikissa kurvasimme Untamalan kylään. Untamalassa pysähdyimme katsomaan etelän ja idän puolen pilvitilanteet ja uskomatonta mutta totta, valaisevia yöpilviä oli ihan joka puolella, myös etelässä! Samassa huomattiin, että myös tavalliset näkymättömissä olleet ala- ja keskipilvilautat levisivät taivaalla yöpilvien kanssa aika haipakkaa.

Katsoimme sydämet pamppaillen pilvikarttaa, minnepäin kannattaisi lähteä ja kannattaisiko ollenkaan. Ei kannattaisi. Laitilassa pilviraon mahdollisuus olisi puolen tunnin päästä, siispä ajoin auton parkkiin ja virittelin kameran jalustalle.

Seuraavaksi saapuivat laminaattipilvet. Ja niitä riitti. Manasin ääneen, että laitan facebookkiin jonnekin pilvibongari ryhmään kohta ilmoituksen, jossa "lahjoitetaan alapilvilautta hyvään ja ymmärtävään kotiin" saaden aikaiseksi kauhean naurunremahduksen...noh, ainakin Untamalassa kuultiin, että ollaan tultu huudeille...

Pilvet kiusasivat koko illan ajan vaihtelevasti ja kuvaustilanteet vaihtelivat rystysten pureskelusta auvoisiin melkein kirkas taivas-kohtiin.

Illan teema oli hokema joka koski valaisevia yöpilviä ja se kuului näin "voivatko nuo enää tuosta kirkastua"?! Voivat ja kirkastuivatkin, moneen otteeseen. Juuri, kun luulimme nähneemme kaikkein kirkkaimmat kohdat näytelmä nitkahti vielä aavistuksen kirkkaammaksi luoden jopa varjoja maahan.

Oli ihan älytön näky, kun pilvien raot kävivät loistamaan kirkasta valoa vaikka kello oli jo yksi ja yö oli vieläpä kuuton. Hopeanhohtoinen valo kajastaa pilvien takana lisääntyen jatkuvasti. Samassa silmä näkee sähkönsinisiä ja valkeita, hopeanhahtuvaisia pilviä jotka luovat hohdettaan tavallisten pilvien takana. Normaalit pilvet hajosivat ja antoivat hetkeksi yököille estradin.

Muistan hengähtäneeni ääneen; Herran ja jestas ja sentään. Eihän tälläistä olekaan!

Yöpilvien kirkastuessa entisestään säntäsin kameroineni peltoon, nyt jotakin kuvaan etualalle ja äkkiä. Hokasin viljapeltoon tallautuneet kastelu-urat. Toimii, tiesin aikaisemmasta kokemuksesta. Kuvasimme siinä aikamme, mutta kosteuden noustua peltojen keskeltä piti vaihtaa paikkaa ja ajoimme jälleen kappaleen matkaa lähemmäs kotia.

Viimeinen puoli tuntia ennen auringonnousua oli aivan hyytävän upea yöpilvinäytöksen kirkastuessa vieläkin uudestaan. Lopulta olimme jo siirtyilleet niin paljon kohti kotia, että aviomies tuumasi jättävänsä minut vielä kuvaamaan ja lähtevänsä kävellen nukkumaan muutamaksi tunniksi ennen pakollista herätystä.

Jäin hyvällä omallatunnolla napsimaan kuvia komeasta yöpilvivyöstä, joka paljastui paikalle hiipineen tavallisen pilven poistuttua näkyvyyttä häiritsemästä. 

Tuli jälleen kotiuduttua vasta kukonpieremän aikaan, mutta nyt oli kyllä niin fantastinen yö takana, ettei valvominen tuntunut missään. Paitsi päikkäreillä myöhemmin jotka kestivät, noh, pari tuntia...