Revontulikyttääjän reissupäiväkirja II

15.01.2023

llmoja pitelee-sano! Lähiaikoina ei ole tarvinnut liikehtiä just yhtään minnekään, joten ajattelin, että tykkäisitte lukea jonkun vanhan kertomuksen. Lapin jutut ovat olleet tosi tykättyjä, joten käynnistetään aikakone (wroom!) ja palataan erääseen syyskuiseen päivään Utsjoella 10.9.2018.  Tervemenoa lukemaan :)

Utsjoen retkellä vuonna käytiin Stevellä, joka on Aurora Holidays yhtiön "takapihalla" kohoavan tunturin nimi. Lähdimme liikkeelle heti aamulla herättyämme. Joka puolella leijui sumua, mutta auringon nousun saattoi aistia, valo lisääntyi pikkuhiljaa. Haukottelimme noustessamme tunturin kuvetta ylös, edellisyö oli venahtanut pitkäksi, koska reposia piti jahdata ympäriinsä sumun tuodessa hasteensa mukaan. Olimme palanneet Tiinan kanssa takaisin kämpille vasta aamulla kahdelta, mutta ilta oli ollut valokuvallisesti pienimuotoinen menestys.

Tarkoitus olisi etsiä ympäristöstä korukiviä joista myöhemmin valmistettaisiin riipuksia Tiinalle. Päivän kiipeilimme ylös-alas tunturin rakkakivikkoja. Oli yllättävän kuuma, lähtiessämme oli vielä ollut viileää, sumuista ja lämpötila melkein nollassa, mutta nyt auringon puntattua itsensä horisontin yläpuolelle ilma lämpeni nopeasti ja villapaidat olivat ihan liikaa. Oli upea syksyinen, lämmin päivä ja ympärillä levittäytyi tuntureita alkavassa ruskassa silmänkantamattomiin punaisten mustikanvarpujen kirjoessa maisemaa.

Läheisen tunturin liepeiltä (Mineralia 3/2019) löytyikin yllättäin suuria irtolohkareita maito- eli lumikvartsia. Samassa huomasin maassa ikäänkuin lasin kappaleen ja poimin sen ylös. Sepä olikin todella puhtaan kvartsin pala joka myöhemmin tutkittuna vaihettui ametistiin. Olimme lähtiessämme heittäneet läpällä Tiinalle, että saatte joskus vielä myydä myymälässä ametistia, nyt se ei näyttänytkään enää niin mahdottomalle asialle. Muutenkin kvartsi oli ilmiömäisen puhdasta verrattuna etelässä esiintyvään tavaraan. Harmiksemme sitä oli todella vähän, suurempi pala oli ilmeisesti rullannut jääkauden mukana kappaleen matkaa tunturin kuvetta alas hajoten paineessa rinteeseen sinne tänne oleviksi siruiksi eikä työstöä voinut näistä ajatella, palat olivat liian rikkonaisia ja kvartsin kappaleita kirjoikin jääkauden aiheuttamat minimaaliset ja vähän suuremmatkin halkeamat. Itse emokallio jäi arvoitukseksi tälläkin kertaa.

Pidimme kivien etsimisen ja loputtoman louhikossa puljaamisen jälkeen ruokkiksen joka käsitti kuivattua poronlihaa ja makkaraa. Maistui muuten taivaalliselle ja ympärillä levittäytyvä maisema täydensi jotenkin makuja. Kuusi tuntia vierähti kömpiessä tunturissa. Lopulta oli pakko alkaa katsomaan reittiä alas, ehtooksi näyttäisi tulevan kunnon revontulet ja hämärä saapuisi yhdeksän jälkeen ja pitäisi vielä käydä pesulla, laittaa ruokaa ja ottaa tirsat. Kokosimme vastahakoisesti tavarat ja lähdimme laskeutumaan alas tunturilta.

Mökillä venyteltiin päivän kiipeilyurakan jälkeen, pesin ulkona löytyneet kivinäytteet ja sitten tehtiin ruokaa, nälkä oli jatkuva vieras ympäristössä. Ruuan jälkeen käytiin saunassa ja otettiin pienet ettoneet, jotka vähän venähti ja heräsimme siihen että Tiina saapui mökille katsomaan löytyneitä kiviä. Alkoi olemaan jo hämärää, kellon käydessä klo 21 lämpötila oli +15 mikä tuntui aavistuksen erikoiselta. Ei oikein tiennyt mitä pitäisi pukea päälle ehtoon kytikseen, niinpä päädyin yläosan puolesta villapaitaan. Lapissa ollaan muttei sille tunnu.

Nappasimme kamerareput, makkarat (taas syötäsiin, jipii) ja muut tavarat ja hipsimme alas jokirannan laavulle odottelemaan reposia. Samettinen hämärä saapui valon näkyessä tunturien huipuilla enää ohuena kajona, ja ensimmäiset tähdet alkoivat syttymään sinne tänne, lopulta pimeys valtasi alaa. Olo repojen suhteen oli varovaisen odottava, apeissa ovaali punertui hetki hetkeltä enemmän. Etelässä oli jo repos odotus suurimmillaan, oli luvattu jopa G2 kategorian myrskyä.

Istuimme porontaljoilla jotka oli levitetty nuotion ympärille penkeille, tuli rätisi ja keskustelu soljui päivän tapahtumissa, välillä vilkuilimme taivaalle. Pilvikartta näytti hieman pahalta, alunperin meidän piti kiivetä uudestaan Stevelle, mutta tilanne saattaisi elää niin, että joutuisimme lähtemään lyhyellä varoitusajalla Utsjoen kirkkotuville tai jopa rajan yli Norjaan. Mutta nyt oltaisiin tässä ja syötäisiin. Ja tottapuhuen jalat olivat aika finito päivästä.

Makkarat eivät olleet edes ihan valmiit, kun ensimmäiset repolaiset noisivat tunturin takaa pohjoisesta. Hyvälle näytti, ympärillämme pimeni vauhdilla ja pilvet näyttivät juuttuneen Nuorgamin puolelle. Hotkaisimme makkarat kun alkoi tapahtua, mutta ei suinkaan siinä suunnassa missä piti vaan mökkikylän takana alkoi taivas vaalenemaan ja vihertymään kovaa vauhtia. Ööööö niin ne reposet on yleensä pohjoisessa? Pohjoisen taivas tyhjeni tyystin reposista siinä katsellessa. Samassa Tiina kääntyi katsomaan minua ja Rikua tai oikeastaan meidän ohitse etelään. Kuulin henkäisyn ja sitten lauseen "miten nopeesti saatte kamerat kasaan"? Siis täh? Pitääkö nyt lopetella? Ihmettelin heittoa hetken, kunnes snaijasin, käännyin ympäri ja se mitä näin seuraavaksi piirtyi tulikirjaimilla muistiin. Tulet nousivat pystysuorassa aivan suoraan etelästä, siis kirjaimellisesti. Alhaalta jokivarresta ei ole kovin hyvä näkyvyys etelän suuntaan, niinpä ei jäänyt vaihtoehtoja kuin hölkätä rappuset ylös parkkitasanteelle.

Kamerat ja jalustat ihmisineen kasaan ja sitten kipitettiin jonossa rappuset ylös. Juostessamme kuulin ikäänkuin jyrähdyksen. Siinä kohtaa ääni vaikutti etäisesti tutulle, mutta en saanut päähäni, että mikä se olisi voinut olla ja unohdin asian kunnes kuulin sen hetken kuluttua taas. Selkeä jyrähdys, kuin tykillä olisi ammuttu. Olen kuullut vastaavan äänen 17.3.2015 kun oli aivan järjettömät revontulet meillä etelässä ja silloin alkoi velloa puheet reposten tuottamista äänistä. Osallistuin myöhemmin Unto.K. Laineen tutkimukseen ja raportoin omat äänihavikseni eteenpäin. Kuulostelimme lopulta joukolla ääniä, joita kuului vielä pariin kertaan. Jyrähdykset ajoittuivat juuri aikaan ennen todella voimakkainta näytelmää ja taivaalla näkynyttä koronaa. Todella jännää! (revontulten äänet, räiskeet ja rätinät liittyvät maapallon sähkömagneettisiin asioihin, artikkeliin pääset tästä)

Mietin tuolloinkin, että voihan nenä miten intensiivisen näköistä, kirkasta ja ennen kaikkea nopeaa liikettä revot tarjosivat. Pinkkiä näkyy pohjoisen tulissa vielä useammin kuin etelässä. Pohjoisen revontulet ovat aggressiivisia kuvattavia, ne tulevat suoraan silmille ja välillä ne tuntuvat olevan niin lähellä, että revontulivaloon voisi pienellä kurkotuksella koskea, -sitä efektiä harvemmin käy etelän näytelmissä. Myös reposten liikenopeus pääsee etelässä kuvatessa unohtumaan. Meidän etelän meininki on aina melko hidasta ja uneliasta pohjoiseen verrattuna! Pohjoisessa kuvatessa saa juosta, hillua, vähdätä ja hikoilla, ja tilaa pitäisi olla 360° sinkoilla ympäriinsä "hey macarena"-tyyliin, koska siihen se joka kerta menee vaikka mitä tekisi.

Uskomattominta koetussa illassa oli lämpö, kirkkaan infernaalisen revontulikoronan tanssiessa keskitaivaalla eli zeniitissä lämmintä oli vieläkin leppeät 15. (Seuraavana yönä muuten ukkosti Sodankylä- Ivalon suunnalla ja pääsin näkemään kalevantulen,-joka on taatusti pohjoisin havikseni ikinä.)

Lopetimme yön tyytyväisenä pilvien saapumiseen, jotka valitettavasti lipuivat paikalle onneksi sääennusteiden vastaisesti vasta puolenyön jälkeen. Muistikortilla oli muuten aavistuksen ahdasta tämän illan jälkeen. Nukkumisesta ei meinannut tulla mitään, jotenkin yön jälkeen kävi niin kierroksilla, koska olin saanut laittaa itseni kuvaajana oikeasti likoon eräässä komeimmista revontulista mitä eteen on tipahtanut ja tuolloin jännitti, miten kuvat onnistuisivat. Kuvien näkemistä pitää malttaa tuolloin kotiin saakka. 2018 en ollut vielä niin kokenut kuvaaja joka vähän harmittaa jälkeenpäin parit väärät säädöt, mutta tätä kutsutaan kehitykseksi ja oppimiseksi. Nykyään tekisin osan hommista toisin. Mitä opimme? Revontulikuvaajan pitää treenata pysyäkseen kartalla.

Yöllä hiivin vielä Rikun nukkuessa ulos ja istahdin mökin rappusille odottamaan väsymystä. Taivas oli auennut osaltaan ja revontulet tanssivat joen yläpuolella. Kietouiduin fleece-peittoon ja istuin rappusilla ja katselin repojen temmellystä, naurahdin repos arvoille,- ne olivat mitättömät, meillä etelässä ei näkyisi mitään ja täällä tulet tanssivat korkealla tunturien yläpuolella arvoista välittämättä kuin ilakoiden niitä, täällä tuliketun maassa ei arvoja tarvita, tämä on sitä pohjoisen "taikuutta".

Kauempaa kantautui vesiputouksen ääni, Tenojoki virtasi nenän edessä hiljaksiin ja ilma oli täysin tyyni. Mikäs siinä oli istuessa, edelleenkään ei ollut kovin kylmä ja diffuusit, vihreät sykkivät revontulet ottivat taivasta haltuun. Sain ihailla revontulivyön hidasta liikehdintää taivaalla. En halunnut rikkoa lumousta ja hakea kameraa vaan istuin paikoillani ja ihailin erilaisia revontuli muotoja, joita syttyi sinne ja tänne näytelmän kerätessä vielä kerran voimia.

Samassa ympäristö valostui vielä pykälän ja mökin yläpuolelle syttyi majesteetillinen, rauhallinen revontulikorona, ihan erilainen kaveri kuin alkuöinen sähikäinen, tämän liikkeet hahmotti helposti koronan tanssiessa hitaasti ja arvokkaasti taivaankannella. Kävin selälleni mökin rappusille ja kallistan päätäni vielä kerran takakenoon vaikka niskalihakset huusivat illan jumpan jälkeen tuskasta ja katselen taivaalla tanssivia erivärisiä revontulimuotoja, koronaa, viuhkaa, pinkkiä reunaa ja tuhansia kohtuu valosaasteettomalla taivaalla lepääviä tähtiä. Annoin katseen vaeltaa tunturilta toiselle, kuu oli nousemassa ja sen valo valtasi taivasta syrjäyttäen hiljalleen revontulivaloa. Pikkuhiljaa reposet hyytyivät ja samoin kävi katsojalle. Tämän jälkeen oli hyvä lähteä nukkumaan ja unijukka löysi maalinsa.

Sujuvaa ja kyttäysrikasta sunnuntaita mikäli pilvet sen meille suovat. 

-TTT