Sudet seuranani

 Pyhäranta 28.4.2021

Olipas reissu. Tätä en kyllä unohda ihan heti, -en olisi uskonut kotiutuvani maisematähtikuvan lisäksi susien ääninäytteen kanssa. Miten siihen päädyttiin, onkin oma tarinansa jonka vuoro on seuraavana.

Lähdin matkaan valoisan aikaan kohti Pyhärantaa. Ajoin auton erään tukkitien päähän ja lähdin siitä kävellen kauemmaksi metsässä oleville kallioille, jotka kohoavat muuta maastoa korkeammalle. Maisema on kuin suoraan pohjoisesta ja silmä lepää kalliota peittävässä poronpallerojäkässä ja mielikuvitukselllisissa käkkärämännyissä. Otsavaloa en tarvinnut menomatkalla vaikka hämärä jo laskikin kävellessä, navigointikin pelasi tällä kertaa, kuviin suunnittelemani kohteet löytyivät kivuitta. Istahdin pötköllään olevalle kelolle, avasin termoksen ja nautin hetken tekemättä yhtään mitään. Pimeää odotellessani tunnistelin aikani kuluksi ääniä. Viirupöllö, huuhkaja, helmipöllö.. meteli oli paikoin korviahuumaava. Kauempaa kantautui joutsenten siipien läiske ja kurkien haikeat huudot.

Odotin enää pimeyden laskeutumista ja metsän heräämistä. Lopulta pimeys nielaisi kuvaajan ja metsä ympärilläni ihan kirjaimellisesti heräsi.

Linnunradan valotuksen puolivälissä kuului ensin yksi, tunnusteleva ulvahdus,johon yhtyi toinen, ulvahduksien kohotessa yhtäjaksoiseksi ulvonnaksi, johon yhtyi kolmas ääni, pentumainen. Siihen vielä neljäs ääni, pentumainen sekin. Kuin teinin äänenmurros. Siinä kohtaa kaivoin kännykkää taskusta, en tahtonut saada kohmeisin käsin vetoketjua auki. No kädet kyllä tärisivät hieman, myönnetään, myönnetään. Painoin laukaisinta kamerasta ja aloin itse ottamaan kännykällä videota äänien suuntaan. Pentumaiset ulvahdukset alkoivat kuitenkin lähestyä järeämpien aikuismaisten ulvahdusten kohotessa käskeviksi, kuin komentaviksi.

Siinä kohtaa itsellä alkoi pokka pettämään ja katsoin parhaaksi viheltää ja naksutella kielellä. Siten syntyy varsin kuuluva ääni (toimii sorkkaeläimille) ja kerroin näin susille olevani paikalla, johon ne kauhukseni sitten vastasivat- kuuluvasti ääneen koko joukolla ja yhtäkkiä eteläinen ilmansuunta oli täynnä ulvontaa, vikinää, murinaa ja haukahduksia. Ei jukraviti mietin. Olikohan tämä sittenkin virhe... Samassa susilauma hiljeni. Koko ympärillä oleva luonto teki samoin.

Pöllöt hiljenivät, joutsenet olivat vaienneet, ilmeisesti metsän kuninkaat olivat puhuneet. Rikkumattomana roikkuva hiljaisuus oli lopulta hieman liikaa hermoille, joten pakkasin tavarat tyytyväisenä. Kosteus teki tuloaan ja lämpömittari putosi -2, joten päätös lähteä autolle oli selvä. Oli siis aika hyvästellä tähdet. Suuremmitta peloitta kuitenkin vaelsin takaisin autolle, vaikka koko tilanne oli aika kuumottava. Täytyy kyllä lopuksi sanoa, että enemmän pelkäsin taannoin Lepäisillä, kun rattijuoppo ajoi meidän kuvauspaikan vieressä olevaa sillankaidetta päin.. Ihmisten kanssa tulee nykyään tilanteita tilanteiden perään, ja ne tilanteet ovat pelottavia. Ihmiset eivät pelaa millään säännöillä, eläimet pelaavat.

Tämäkin lauma todennäköisesti vain ilmoitti olevansa paikalla - ettäs eukko sitten jatkossakin tiedät, olet meidän reviirillämme. That's it.